Istuin labran odotusaulassa. Kaikki paikat oli varattu, joku reppana joutui seisomaan, osaamatta päättää mihin katsoisi. Kaikki istuivat hiiren hiljaa.

Odotusaulaan tuli vanha mummo ja istahti rollaattorinsa päälle. Voi ei, nyt se huomasi tuon pikku lapsen. Älä vaan ala jutella sille! Eih, nyt se alkoi lässyttää sille ja lapsi vain vahtaa häntä. Lopeta mummo nyt! Mummo ei lopeta ja minä vaivun taas rankan myötähäpeän saattelemana omaan todellisuuteni. Siinä todellisuudessa ei ole muita, eikä vaivaantunutta hiljaisuutta, on vain tyhjä odotus ja vieraita nimiä joita hoitajat tasaisin väliajoin huutelevat.

Kukaan ei puhu. Toivottavasti kukaan ei saata itseään tai muita häpeään avaamalla suunsa. Yhtäaikaa nuo samat ihmiset häpeävät ujouttaan ja hiljaisuuttaan. Kaikkien mielestä on äärettömän noloa kun kaikki vaan istuu hiljaa varoen rikkomasta pyhää hiljasuutta. Häpeällistä hiljaisuutta.

Enkelin kaunis ääni kutsuu nimeäni jossain tuolla toisessa todellisuudessa. Havahdun, nousen ja huokaisen. Piina on jälleen päättynyt. Kukaan ei puhunut minulle mitään, minun ei tarvinut aivastaa, eikä puhelimeni soinut. Selvisin jälleen todella hienosti.

Häpeällistä loppuviikkoa kaikille.